Suomalaista lapsikauppaa verovaroin

Suomalaista lapsikauppaa verovaroin

Kirjoittanut Hanna Mäntylä

Parisen viikkoa sitten kerrottiin, muistaakseni Iltalehdessä, Kirsi-äidistä ja hänen pienestä huostaan otetusta Lauri pojastaan. Tapausta tarkemmin tuntematta muutoin kuin ko. lehden ja facebook – sivun kautta, en siihen rohkene ottaa laajemmin kantaa. Sijoituspäätös luettujen tietojen varassa vaikuttaa kyllä vähintäänkin kyseenalaiselta, joskaan ei nykysuomessa poikkeukselliselta.

Kertomuksia täysin käsittämättömistä huostaanotoista kuulee aivan liian usein.
Eivät ne ole mitään urbaanilegendaa tai katkeroituneiden moniongelmaisten biologisten vanhempien sananlätinää.

Kyseessä on hyvin usein aivan tavalliset vanhemmat, isät ja äidit, jotka joku julkisen vallan suomalla viisaudella ja vastuullisuudella on todennut epäkelvoksi vanhemmiksi tai sopimattomiksi johonkin normiin tai muottiin.

Epäkelpouteen riittää, että vanhempi – usein yksinhuoltaja – on sairastunut tai muutoin väsynyt, ja erehtynyt pyytämään apua sieltä josta sitä kehotetaan ja kannustetaan hakemaan.

Suomessa ei saa olla heikko tai tarvita elämäntilanteissaan tukea tai apua – seurauksena voi joutua huomaamaan, että onkin yllättäen ”lapseton” tai ainakin joutunut osaksi koneistoa, jossa ulkopuoliset päättävät mitä on riittävä ja hyvä vanhemmuus.

Koneistoon kerran joutunut saa varautua sellaiseen viranomaispyöritykseen, että saa olla syvästi kiitollinen jos selviää ilman suurempia henkisiä tai fyysisiä vaurioita. Moni ei selviä.

Siinä ”lapsen etua” hakevassa prosessissa ei ole varaa hetkeksikään herpaantua tai osoittaa pientäkään heikkoutta. Arpapeliä on, onko juuri oikealla tavalla hyvä vanhempi – hiukan sama, kuin kauneus on katsojan silmässä. Jos sitten ns. käy huono tuuri, huomaakin olevansa ”lapseton”. Tämän jälkeen on edessä taistelu tuulimyllyjä ja eri viranomaisia vastaan saadakseen lapsensa takaisin. Käytännössä usein taistelun lopputulos on jo päätetty kunnan korkeimman virkamiehen toimesta, lapsen edulla perustellen.

Kuinka jo valmiiksi uupunut ja uuvutettu vanhempi jaksaa ylipäätään tuohon taisteluun lähteä saadakseen lapsensa takaisin kotiin?

Yhä useammalta vanhemmalta oikeus olla vanhempi, ja arjessa rakastaa lastaan tämä mahdollisuus riistetään. Jäljelle jätetään vain syvä, pohjaton kaipaus.

Kukaan ei kerro, kuinka rakkaus ja tunnesiteet omaan lapseen katkaistaan.

Kuinka voisikaan, koska se on täysin luonnonvastaista.

Edes tuolloin, huostaanoton jälkeen, vanhemmille ei anneta tukea. Vanhemmat joutuvat käsittelemään menetyksensä hylkiöinä yksin. Heidät on leimattu yhteiskunnan taholta tavalla, jonka seurauksia he kantavat jokapäiväisessä arjessaan. Onko ihme jos vanhempi lopullisesti masentuu tai ajautuu päihteiden väärinkäyttäjäksi, menettää elämänhallinnan. Tästä voi syntyä kierre, joka johtaa johtopäätökseen ettei lasta voi palauttaa biologiselle vanhemmalle – eihän tällä ole elämänhallinta kunnossa.

Sijoituksen jälkeen yhteydenpitoa ja tapaamisia rajoitetaan surutta lapsen edun nimissä. Lapsihan voisi saada vaikka huonoja vaikutteita tai hänen sopeutumisensa sijoituspaikkaan häiriintyä jos suhde säilyy liian tiiviinä biologiseen vanhempaan.

Biologisen vanhemman tehtäväksi jää kannustaa lasta kaikin tavoin sopeutumaan sijoituspaikkaan, niellä ikävänsä ja tunteensa, olla lapsen etua ja parasta ajatteleva aikuinen. Lapsen kaipauksen tunteita kuuluu vähätellä ja mitätöidä. Muulla tavoin toimiessaan vanhempi on hankala ja yhteistyökyvytön, josta puolestaan seuraa sellaisia merkintöjä virnaomaisten papereihin, että huostaanoton purkaminen tulee olemaan käytännössä mahdotonta.

Mitä tässä maassa oikein tapahtuu?

Kodin ulkopuolisten sijoitusten määrä on kaksinkertaistunut viimeisten parinkymmenen vuoden aikana. Osa sijoituksista on täysin aiheellisia, ja luovat lapselle tai nuorelle mahdollisuuden saada elämään selviämisen eväät.

Lapset ja nuoret ovat kuitenkin myös yksi tuottava sijoituskohde tämän päivän Suomessa.

Ei niin, että heihin investoiminen nähtäisi tulevaisuuden voimavarana tai inhimillisenä pääomana.
Heillä tehdään kylmää, kasvotonta bisnestä, jossa kyse alkaa olla verovaroin toteutettavasta lapsikauppaan verrattavasta toiminnasta.

Netti on pullollaan mitä ihastuttavimpia ja myyvempiä mainossivuja paikoista, joissa tarjotaan lastensuojelupalveluita, ja joihin kunnan viranhaltijat voivat lapsia ja nuoria sijoittaa – kovalla vuorokausihinnalla.

Ei ihme, että tämä käytännössä riskitön bisnes ja villit markkinat kiinnostavat yhä suurempia alan toimijoita. Pieniä alan toimijoita ostetaan markkinoilta pois.

Vuonna 2006 Suomessa tuli voimaan ns. lastensuojelukerroin. Sillä korvattiin aiemmin käytössä ollut tasausjärjestelmä, jonka tavoitteena oli turvata riittävät lastensuojelupalvelut oikea-aikaisesti kunnissa kunnan taloudellisesta tilanteesta huolimatta. Lastensuojelukerroin perustuu huostaan otettujen lasten määrään kunnassa. Jo lähtökohtaisesti kertoimen laskenta-ajatus antaa täysin kieroutuneen ja väärän mielikuvan siitä miten lastensuojelu ja sen tarkoitus tulisi ymmärtää.

Poliittisesti tarkastellen tätä lastensuojelukerrointa oli ajamassa voimakkaasti silloisen pääministeripuolueen edustajia – samaisen puolueen, joka nyt puhuu kovin voimakkaasti lapsi- ja perheystävällisestä politiikasta ja toivoo Suomeen perheministeriä.

Vuonna 2006 lastensuojelun laitos- ja perhehoidon käyttökustannukset olivat 433 miljoonaa euroa, v. 2011 n. 650 miljoonaa euroa. Tällä vauhdilla miljardin euron rajapyykki lähenee kovaa vauhtia. Samaan aikaan lastensuojelun avohuollon kustannukset ovat laskeneet. Mielenkiintoista on myös se, että v. 2006 jälkeen kiireellisten sijoitusten määrä on lähtenyt jyrkkään nousuun.

Kodin ulkopuolisissa sijoituksissa pyörivälle rahalle on lukuisia yksityisiä ottajia ja jakajia, yhä suurempia alan toimijoita joiden tärkein tehtävä on tuottaa sijoittajille veroparatiiseihin voittoa, ei laadukkaita ja eettisesti kestäviä lastensuojelupalveluita.

Jokainen voi miettiä millaisia palveluja murto-osallakin tuosta rahasta voitaisiin kustantaa lapsille, nuorille ja perheille, jos se kohdennettaisi eri tavoin ja eri perusteilla.

Valitetaan, että hyvinvointia ei ole varaa ylläpitää. Kyllä on.

Kyse on siitä halutaanko sitä, ja kenelle ja miten hyvinvointi kohdennetaan.

Voimme perustaa aina uusia työryhmiä miettimään ratkaisuja, luoda uusia hankkeita ja projekteja, tehdä tutkimuksia eri teorioihin tukeutuen.

Voimme myös käyttää maalaisjärkeä.

Ehdotin jo pari vuotta sitten, että lastensuojelukertoimen tilalle tulisi rakentaa varhaisen puuttumisen kerroin. Valmistelen tästä parhaillaan lakialoitetta, jonka toivon saavan kannatusta yli puoluerajojen.

Ennaltaehkäisevään työhön ja varhaiseen puuttumiseen kannustaminen valtion taholta pitkäjänteisesti, ei määräaikaisten ja kiireessä kasattujen projektien kautta, loisi tulevaisuudelle yhteiskunnallisia säästöjä puhumattakaan inhimillisesti hyvän elämän rakentumisesta oikeudenmukaisesti ja samanarvoisesti.

Pienen Erika tytön ja monen muunkin pahoinpidellyn ja kaltoin kohdellun lapsen kohdalla sijoitusta olisi tarvittu ja tarvitaan tulevaisuudessa. On lapsia jotka yksinkertaisesti eivät voi biologisten vanhempiensa kanssa kasvaa. On tilanteita, joissa kodin ulkopuoliselle sijoitukselle on enemmän kuin pätevät perusteet ja syyt. Silloin tarvitaan niitä perhekoteja ja sijoitusperheitä joissa työtä tehdään lapsen ja nuoren parhaaksi lapsen aitoa etua ajatellen rautaisella ammattitaidolla, sillä sellaisiakin tahoja on. On kohtuutonta, että koko toiminta leimaantuu muutaman, joskin suuren, mädän omenan vuoksi.

Varmaa on se, että arjen työtä tekeviä sosiaalityöntekijöitä kivittämällä systeemiä ei muuteta. Ei työntekijöille makseta bonuksia sijoitettujen lasten määrän mukaan. Jos heillä olisi mahdollisuuksia tarjota vaikka sitä kotiapua tai perhetyötä, heistä suurin osa sen vaihtoehdon valitsisi.

Osalla heistä on kyllä asenteessa huomattavastikin korjaamisen varaa – erityisesti siinä millaista on riittävä vanhemmuus. Kaikki me emme voi, eikä meidän kuulukaan asettua samaan, jonkun joskus määrittelemään ja sopivaksi toteamaan normiin tai muottiin. Oma elämänkokemus ja – näkemys olisi jokaiselle lastensuojelun sosiaalityötä tekevälle välttämätöntä. On asioita, joita ei opita kirjoista lukemalla.

Suurin vastuu tästä kaikesta kannetaan kuitenkin viime kädessä poliittisessa päätöksenteossa – siinä kuinka ja kenen tarpeisiin lainsäädäntöä rakennetaan ja sitä valvotaan, kuinka taloudelliset voimavarat jaetaan mutta myös kuinka niiden käyttöä seurataan.

Kunnissa suurin vastuu on kuntapäättäjillä ja johtavilla virkamiehillä: kuinka lapsi- ja nuorisopolitiikkaa tehdään, kuinka lain henkeä tai vaatimuksia noudatetaan, miten ja mihin päätöksiin työntekijöitä ohjeistetaan. Vaaditaan rohkeutta muuttaa vallitsevia käytäntöjä eikä se ole helppoa. Mahdollista se kuitenkin on.

http://blogit.iltalehti.fi/hanna-mantyla/2013/02/03/suomalaista-lapsikauppaa-verovaroin/

 

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s